Oiva ja Armi-mummo Agatan ensi-illassa 4.3.2020

Olimme jo vuosi sitten tulossa katsomaan Agataa pojanpoikani Oivan (silloin 4 v) kanssa. Facebookissa oli niin kivoja päivityksiä ohjelman valmistelusta. Mutta sitten, kurja kyllä, näytökset peruuntuivat. Nyt viisivuotiaan kanssa uusiksi, kun alkoi taas näkyä päivityksiä harjoituksista.

Tapasimme Huopalahden rautatieasemalla, jonne Oiva tuli isän kanssa ja mummo suoraan nokkahuilutunnilta. Junamatka oli tärkeä osa retkeä, koska Oiva on erityisen kiinnostunut julkisesta liikenteestä. Kanneltalolla olimme hyvissä ajoin ja siellä riitti katsottavaa – tärkeimpänä julkisen liikenteen aikataulu! Odotteluseuraksi löytyi seitsenvuotias tyttö, jonka kanssa saattoi vähän juoksennella ympäri. Paikallaan odottelu ei ole viisivuotiaan ykköstaitoja.

Sisälläkin odoteltiin ja vähän ihmeteltiin milloin valot sammuvat ja pitäisikö ottaa loskassa kastuneet sukat pois. Kun soitto alkoi, oli jo ihan kivaa, mutta sitten tuli lavalle se suuri ilmapallo, josta pistivät esiin räpylät ja pää. Silloin nuoren miehen asento muuttui todella tarkkaavaiseksi. Yhtään kertaa ei tarvinnut komentaa hiljaiseksi yleensä vilkasta miestä. Muutaman kerran hän kuitenkin kysyi, kauanko esitys vielä kestää. Se ei kuulostanut pitkästymiseltä, mutta lapsen on tärkeää tietää missä mennään. Ehkä muutama repliikki olisi tehnyt tarinan vielä ymmärrettävämmäksi varsinkin, kun mummo ei ollut huomannut ohjelmalehtisen jakajaa, eikä meillä ollut sitä opasteena.

Soittajat avustivat soitollaan lentoharjoituksia ja kun Agata lopulta lähti lentoon, oli se hieno hetki. Realistinen lapsi tosin kotona sanoi, ettei se oikeasti lentänyt, nostettiin vain ylös köysillä! Ohjelman päättyessä Oiva kysyi taas kerran, kauanko tämä vielä kestää – ja oli kuitenkin hyvin pettynyt, että se jo loppui. Kun kysyin kotona, mikä esityksessä oli kivaa, niin Oiva sanoi: ”Ihan kaikki”. Juuri näin – ei esitystä pidä analysoida, sitä vain katsotaan ja ollaan mukana.

Armi Temmes ja Oiva